Pelasin eilen ystävieni kanssa lautapeliä, jossa on missiona kerätä päiväkirjaansa mahdollisimman paljon sydämiä unelmapoikaystäväänsä varten. Ei ole huolestuttavaa, että kolme lukiolaispoikaa pelaa tällaista neljän samanikäisen ystävättärensä kanssa, mutta vieroksun ajatusta pelin ääreen kokoontuneista pikkutytöistä, jotka paitsi hihittelevät, rakentavat samalla elämänkäsityksiään pelin pohjalta.

Pelissä on seitsemän kierrosta eli elettävänä on kokonainen viikko. Tuon viikon aikana deittaillaan pelipöydälle numeroituja poikia oikein urakalla, ja jatkuvasti on aihetta mustiin sukkiin, kun naapurin hidalgonarttu pyörittelee omaa silmäterää, jolta vielä eilen herui neljä sydäntä. Deittailu ei kuitenkaan ole kovin intiimiä, vaan pyörii alakoulumaailmassa: sydämiä saa siitä, kun poika syö kouluruokalassa samassa pöydässä tai kun pyytää poikaa auttamaan tietokoneasioissa.

Koska mediapyllyt pyörivät joka tuutissa, on sinällään huojentavaa, että pikkutytöt pääsevät pelaamaan peliä, jossa tapahtuu arkisia asioita, joita heidän iässään on oikeasti luvallista tapahtua. Toivottavasti pikkutytöt kuitenkin tajuavat, ettei kaikkeen tarvitse suhtautua sydämiä kirjaten ja suhdepotentiaalia syynäten: rakkaus ei ole lastenleikkiä, vaikka yhä nuoremmat koulujen pihoilla kaulailevatkin.