Runoja en ole kirjoittanut ikinä, mutta onnistuin viime lukuvuonna hyvin tehtävänannossani: kirjoita mahdollisimman huono runo.
Vaakkuva kavaljeeri
Kalpea, kavala kavaljeeri,
sellainenko olen?
Tapasin neidon ihanan,
naikkosen upean.
Ilo oli suuri, mulla kävi tuuri.
Tavanneet olimme
aikaisemmin
suuressa salissa
ihmismassassa.
Juhlijat olivat rikkaita ankkoja,
he nokkivat köyhäin pullat,
veteen heitetyt.
Yksi oli ylitse muiden,
joutsen ankkojen seurassa.
Häntä minä arvostin,
kultajyvää lantakasassa.
Nyt näimme uudestaan.
Ilmapalloja.
Tanssijoita.
Kymppi kokeesta.
Kissan kehräys.
Nuo kaikki tulivat mieleeni
hänet nähtyäni.
Hillomunkkeja.
Niitä nautimme.
Tuo kaksikko
istui pöydän,
juuri rasvasta putsatun,
ääreen.
Oli päättynyt jokapäiväinen,
se loppuu joka päivä.
Aika ottaa rennosti,
luoda suhteita.
Oli mies pitänyt juhlaseuraansa ankkalaumana,
mutta itse hän vasta vaakkuikin.
Sen näki munkkikin:
nolo kavaljeeri.
Kommentit