Uusimman Seuran (46/2007) pääkirjoitus on nimeltään Luokaton lukio voi jättää nuoret yksin. "Luokattomassa lukiossa ei synny samanlaista yhteisöllisyyden tunnetta kuin aikaisemmin", päätoimittaja Numminen väittää. Hän on sinällään oikeassa, sillä omassa lukiossani yhteishenki on parempi kuin yläkoulussani. Numminen on kuitenkin asian ytimessä pohtiessaan, ovatko kaikki opiskelijat (joita hän tahtoisi nimittää koululaisiksi) valmiita itsenäisiä ja lahjakkaita opiskelijoita varten suunnattuun ohjelmaan.
Olen seurannut ensimmäisestä lukiopäivästäni asti jollakin tavoin sosiaalisesti rajoittuneita koulutovereitani. Heistä on hankalaa sopeutua yhteisöön, mutta useimmiten ongelma ei ole nykyisessä järjestelmässä vaan edeltävässä elämässä; jotkut ovat viettäneet lähes koko peruskoulunsa samojen ihmisten kanssa ja tulleet tuossa sisäpiirissä pitkäaikaisesti kiusatuiksi. Itse en ole ikinä antautunut helposti muiden alistettavaksi, mistä johtuen selvisin omassa yläkoulussani tulematta varsinaisesti kiusatuksi, mutta yksiselitteisesti vihasin luokkaani, josta oli loppujen lopuksi siirtynyt erityisluokkiin ja -kouluihin melko suuri prosenttiosuus.
Omassa tapauksessani yläkouluni huono luokkahenki on koulinut minusta lujemman ihmisen, mutta kaikkiin moiset piirteet eivät vaikuta vastaavalla tavalla, päinvastoin. Olen itse oppinut selättämään vaikeudet, mutta on väärin olettaa, että jokaisen suomalaisen tulisi "kulkea läpi harmaan kiven".
Luokallisuudessakin on siis ongelmansa. Ei olisi mikään ratkaisu tehdä yläkoulustakin luokatonta, mutta ratkaisu ei olisi niin ikään myöskään muutos luokattomasta lukiosta traditionaaliseen malliin. Niin Nummisen kuin Seuran lukijoiden on suotavaa tajuta, että ongelmiin on syytä puuttua mahdollisimman varhaisessa mallissa, ei enää toisen asteen rakenteita arvostelemalla. Ja miksi Numminen tosiaan käsittelee vain lukiota ja unohtaa ammattikoulun kaksoistutkintoineen? Kaksois- ja kolmoistutkinnot ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka paljon yhteiskunta jäseniltään vaatii, ja juuri nämä asiat laajinta keskustelua vaatisivat.
Pitää olla ahkera, pitää osata kaikkea, pitää olla taitava, pitää tehdä kaikkea ja pitää tehdä samaan aikaan. Jotkut vielä ihmettelevät, miksi lapset pelaavat videopelejä, joissa voi olla kaiken osaava salainen agentti tai kaikki hengiltä räiskivä ammattirikollinen. Monet leimaavatkin nämä pelit lapset sekoittaviksi syntipukeiksi; ilmiö on kuitenkin liioiteltua, sillä yhtä lailla joku hakee lohtua ruoasta. Eikä ruokakaan ole yksinomaan pahuuden ilmikuva.
Lapsena vahvimmin omaksumiani sanontoja on se, että ahneella on paskainen loppu. Nykyisin ahneutta tunnutaan pidettävän arvossa, kun jokaisesta kansalaisenalusta halutaan rakentaa sellaisia robotteja, joita näemme televisio-ohjelmassa Leijonan kita. Ilmiö on onneksi havaittu, mutta sitä lähdetään purkamaan usein vääristä kohdista: jotkut pitävät esimerkiksi erilaisia nuorten projekteja paineita luovina ja ahneuteen kasvattavina elementteinä. Ajatustapa on erikoinen, sillä useimmiten projektit on suunnattu luomaan vastapainoa arjen kiireille, vaikka sitten toisella kiireellä. Onnistuneet projektit eivät kasvata ahneeksi vaan elämänhaluiseksi. On oikein haluta kehittyä, mutta ei välttämättä muita paremmaksi. Projekteissa opitaankin toimimaan ryhmänä, ja juuri projekteja jokainen Suomen luokaton lukio tarvitsee - projekteja jokaiselle halukkaalle.
Olen seurannut ensimmäisestä lukiopäivästäni asti jollakin tavoin sosiaalisesti rajoittuneita koulutovereitani. Heistä on hankalaa sopeutua yhteisöön, mutta useimmiten ongelma ei ole nykyisessä järjestelmässä vaan edeltävässä elämässä; jotkut ovat viettäneet lähes koko peruskoulunsa samojen ihmisten kanssa ja tulleet tuossa sisäpiirissä pitkäaikaisesti kiusatuiksi. Itse en ole ikinä antautunut helposti muiden alistettavaksi, mistä johtuen selvisin omassa yläkoulussani tulematta varsinaisesti kiusatuksi, mutta yksiselitteisesti vihasin luokkaani, josta oli loppujen lopuksi siirtynyt erityisluokkiin ja -kouluihin melko suuri prosenttiosuus.
Omassa tapauksessani yläkouluni huono luokkahenki on koulinut minusta lujemman ihmisen, mutta kaikkiin moiset piirteet eivät vaikuta vastaavalla tavalla, päinvastoin. Olen itse oppinut selättämään vaikeudet, mutta on väärin olettaa, että jokaisen suomalaisen tulisi "kulkea läpi harmaan kiven".
Luokallisuudessakin on siis ongelmansa. Ei olisi mikään ratkaisu tehdä yläkoulustakin luokatonta, mutta ratkaisu ei olisi niin ikään myöskään muutos luokattomasta lukiosta traditionaaliseen malliin. Niin Nummisen kuin Seuran lukijoiden on suotavaa tajuta, että ongelmiin on syytä puuttua mahdollisimman varhaisessa mallissa, ei enää toisen asteen rakenteita arvostelemalla. Ja miksi Numminen tosiaan käsittelee vain lukiota ja unohtaa ammattikoulun kaksoistutkintoineen? Kaksois- ja kolmoistutkinnot ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka paljon yhteiskunta jäseniltään vaatii, ja juuri nämä asiat laajinta keskustelua vaatisivat.
Pitää olla ahkera, pitää osata kaikkea, pitää olla taitava, pitää tehdä kaikkea ja pitää tehdä samaan aikaan. Jotkut vielä ihmettelevät, miksi lapset pelaavat videopelejä, joissa voi olla kaiken osaava salainen agentti tai kaikki hengiltä räiskivä ammattirikollinen. Monet leimaavatkin nämä pelit lapset sekoittaviksi syntipukeiksi; ilmiö on kuitenkin liioiteltua, sillä yhtä lailla joku hakee lohtua ruoasta. Eikä ruokakaan ole yksinomaan pahuuden ilmikuva.
Lapsena vahvimmin omaksumiani sanontoja on se, että ahneella on paskainen loppu. Nykyisin ahneutta tunnutaan pidettävän arvossa, kun jokaisesta kansalaisenalusta halutaan rakentaa sellaisia robotteja, joita näemme televisio-ohjelmassa Leijonan kita. Ilmiö on onneksi havaittu, mutta sitä lähdetään purkamaan usein vääristä kohdista: jotkut pitävät esimerkiksi erilaisia nuorten projekteja paineita luovina ja ahneuteen kasvattavina elementteinä. Ajatustapa on erikoinen, sillä useimmiten projektit on suunnattu luomaan vastapainoa arjen kiireille, vaikka sitten toisella kiireellä. Onnistuneet projektit eivät kasvata ahneeksi vaan elämänhaluiseksi. On oikein haluta kehittyä, mutta ei välttämättä muita paremmaksi. Projekteissa opitaankin toimimaan ryhmänä, ja juuri projekteja jokainen Suomen luokaton lukio tarvitsee - projekteja jokaiselle halukkaalle.
Kommentit