Suomessa tulee suruliputtaa yhdeksän ihmisen kuoleman johdosta, ennen kuin alamme ajatella asioita. Vertaillen Suomi ei tietenkään ole siitä pahimmasta päästä; Yhdysvalloissa kuolleita tarvitaan rutkasti enemmän.

Pekka-Eric ja hänen julmat tekonsa ovat puhuttaneet, ja pohdittu onkin niin koulukiusaamista, yksinäisyyttä, ampuma-aselakeja kuin videopelien vaikutuksia - kaikkia yhtäaikaisesti, sekavasti ja äkkiseltään.

Pohdiskeleva keskustelu suuntautuu valitettavan usein jossittelemaan menneistä, kun sen tulisi jossitella tulevasta. "Jos Suomessa panostettaisiin koulukiusaamisen ja nuorten ongelmien kitkemiseen, ei tapahtuisi hirveitä", kuulostaa mielekkäämmältä kuin "jos Suomessa olisi panostettu, ei olisi tapahtunut".

Elämme kuitenkin empiristisessä maailmassa, jossa tulee kokea hirveyksiä, ennen kuin niitä pyritään ehkäisemään. Hulluuden ja nerouden rajamailla kulkevat saattavat jopa kiittää abiturientti Auvista.

Pian kuitenkin kansa unohtaa, ja eduskunta pohtii, onko valinnut sittenkään oikeanlaisen puhemiehen nuijan seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Pakkolakikaan tuskin mahdollistaa hallituksen erottamista, kun parlamentarismia kaventaa se seikka, että Suomessa on enemmistöhallitus.