USA:n puoluekartta on selkiytynyt suuresti viimeisen 30 vuoden aikana. Ennen Franklin D. Rooseveltin kautta saattoi republikaanien presidenttiehdokas usein olla liberaalimpi – siis eurooppalaisittain vasemmistolaisempi – kuin demokraattien ja aina 80-luvulle saakka republikaaneillakin oli oma liberaalisiipensä. Tänään politiikka Yhdysvalloissa on äärimmäisen polarisoitunutta republikaanien edustaessa yksiselitteisesti turvallisuuspoliittisen neokonservatiivisuuden ja talouspoliittisen uusliberalismin oikeistolaista yhdistelmää, ja demokraattien siitä vähän vasemmalle sijoittuvaa ajattelua. Toki suurin osa eurooppalaisittain vasemmistolaisista amerikkalaisista äänestää demokraatteja, mutta puolue ei silti suinkaan ole mikään amerikkalainen demarivastine eurooppalaiselle sosialidemokratialle.

Republikaaneissa tarjolla olevat presidenttiehdokkaat edustavat vain mahdottomuuden eri vivahteita. Heidän joukossaan mielenkiintoisin tapaus on ääriliberalistinen Ron Paul, joka ainoana ehdokkaana haluaa amerikkalaisten heti vetäytyvän Irakista, Afganistanista ja muualta, missä sen joukkoja on taistelemassa. Tosin tämäkään ei herätä luottamusta, kun Paul on saman tien suurin piirtein valmis vetäytymään niin WTO:sta kuin YK:stakin. New Yorkin ex-pormestari Rudy Giuliani edustaa arvokonservatiivisessa puolueessa niitä, jotka eivät ensimmäisenä olisi kieltämässä abortteja tai homoliittoja, mutta hän taas olisi valmis heti aloittamaan sodan Irania vastaan.

Demokraattien kamppailu käydään lähinnä kahden senaattorin Hillary Clintonin ja Barack Obaman välillä. Obama on tyyliltään virkistävä poikkeustapaus ehdokaskaartissa, mutta poliittisilta pyrkimyksiltään epämääräinen. Clinton taas tunnetaan joidenkin mielestä liiankin hyvin, ja hänellä on tarkoin laskelmoitu kanta jokaiseen kysymykseen. Hän on puhtaasti valtaorientoitunut ja on sen mukaisesti tarkistanut kantojaan yhä enemmän oikeistomakua vastaaviksi, laskien näin voittavansa ääniä maltillisemmilta republikaaneilta ilman, että vasemmistolaisilla demokraateilla on muuta vaihtoehtoa kuin kannattaa häntä.

Hillaryn merkittävin tukija on tietysti Bill Clinton. Jos Bill Clintonin charmi yleensä hurmasi useimmat lähietäisyydelle sattuneet, niin Hillaryn vetovoima on suurinta etäältä tarkasteltuna. Henkilökohtainen luottamusmomentti voi ratkaistava vaalin. Jokaista Clintonin ihailijaa kohden on lähes yhtä monta Clintoneita fanaattisesti vihaajaa.

Uskonto ja valtio ovat Yhdysvalloissa perustuslain mukaan erotettuja, mutta politiikka ja uskonto ovat sitäkin erottamattomampia. Kaikki ehdokkaat ovat poikkeuksetta kilpailemassa poliittisesti vaikutusvaltaisten uskonnollisten liikkeiden ja niiden johtajien suosiosta. Amerikkalaisten uskonnollinen fundamentalismi on ilmiönä yhtä vastenmielinen kuin islamilainen fundamentalismi ja valkoiseen taloon yltäneenä myös yhtä vaarallinen.

Suomessa jotkut asettavat toiveita siihen, että Hillary Clinton presidenttinä houkuttelisi suomalaiset Nato-jäsenyyden kannalle. Se lienee turha toive. Vaikka tyyli muuttuisikin, ei taipumus unilateralismiin tule USA:n ulkopolitiikassa kuitenkaan vielä Clintonin kaudella häviämään. Muutoinkin sotilaallisesta liittoutumattomuudesta luopuminen edellyttäisi paljon pitkäjänteisempää pohdintaa ja syvällisempää analyysia siitä, mihin maailma on menossa ja miten siihen voimme parhaiten myös omaa turvallisuuttamme lujittavalla tavalla vaikuttaa.

26.12.2007

"